Niin, kaatuuko talohaaveet...
Kuten olette ehkä joskus aikaisemmin lukeneet olemme suunnitelleet rakennusprojektia parin vuoden sisään. Oikeastaan, meidän piti rakentaa jo 5 vuotta sitten kun muutimme tähän nykyiseen taloomme. Silloin se jäi, olisi tullut liian kiire ja ajatus rakentamisesta kaksivuotiaan ja kaksi viikkoisen kanssa ei tuntunut loistokkaalta. Ehkä halusimme myös hiukan suunnitella, miettiä, kilpailuttaa kunnolla ja ehkä tärkeintä olla henkisesti valmiita projektiin. No 5 vuotta on iloisesti mennyt, väliin on mahtunut myös kolmannen lapsen syntymä. Asiaa on pohdittu, mietitty, pyöritelty, suunniteltu. Tehty jopa jotain päätöksiä. Viimeisimmän suunnitelman mukaan projekti voisi alkaa mieheni valmistuttua. Ehdoton edellytys meillä kummallakin on, että olemme vakituisessa työsuhteessa.
Asiasta eräänä päivänä keskustellessamme havahduimme myös siihen tosiasiaan, että tämä talo on lapsille KOTI. Koti isolla koolla. Täällä he ovat viettäneet suurimman osan elämästään, kaksi nuorinta koko tähän astisen elämänsä. Mikä meille vanhemmille on tarpeeksi hyvä syy repiä lapset kodistaan? Merkitseekö uusi talo meille niin paljon? En tiedä, oikeasti en tiedä. Tuntuu hassulta, miksi ajatukset on tämän asian suhteen ihan solmussa. Tarvisin isomman kodinhoitohuoneen, siistimmän keittiön ja enemmän säilytystilaa, mutta kuinka kauan? Tekevätkö ne minut onnellisemmaksi? Ehkä hetkellisesti, silloin kun pyykinlajittelu on helpompaa ja silmääni ei jatkuvasti osu se keittiön kaapin repsottava reunus.
Lapset sopeutuu, niin sanotaan. Mutta kuka sen tietää, kuka voi olla varma, että ne sopeutuu? Ja millä ajalla ne sopeutuu? Sopeutuuko ne sitten kun muuttavat jo pois kotoa? Mihin me sitten enää tarvitaan niitä extra makuuhuoneita? Ja tarvitaanko me niitä edes oikeasti. Ja se laina, kauhistuttaa ajatus isosta lainasta. Ollaan kumpikin aika tarkkoja rahan suhteen ja yritetään selvitä mahdollisimman vähällä lainalla. Halutaanko, me maksaa itsemme kipeiksi siitä onnesta, joka kuitenkin on vain materian tuottama hyvää oloa. Miten pian itse kotiutuisin? Osaisinko tehdä oikeat ratkaisut ja valinnat, jotten vuoden päästä huomaakkin, että tämäkin olisi pitänyt tehdä toisin, ilman mahdollisuutta korjata virhettä. Olen kuitenkin hyvin onnellinen jo nyt, minulla on ihanat lapset, auttavainen kodinhoitoon osallistuva mies, ystäviä, työpaikka ja terveys. Tarvinko vielä jotain ?
Tarvinko sen uutuuttaan kiiltävän keittiön? Toisinaan tuntuu, että todellakin, toisinaan taas en tarvitse.
Ollaan tätä taloa rempatessa ja laittaessa tehty huoneita pikku hiljaa rahan salliessa, selvitty ilman lainaa. Miten hienolta on tuntunut saada aina yksi huone valmiiksi, mieluisaksi, oman näköiseksi. Tuntuisiko uusi koti samalta? Ehkä tuntuisi, mistä sen tiedän vaikka tuntuisi vielä tuhannesti ihanammalta. Haluanko maksaa asuntolainaa vielä viisikymppisenä? Riittääkö meille aina töitä, koskaan ei tiedä mitä elämässä tapahtuu. Mietinkö vain liikaa riskejä?
Kaikki piti olla selvää ja pohjakin mietittynä, laina laskettuna, suunnitelmat valmiina. Haluanko sittenkään ja minkä kustannuksella? Siinäpä sitä, miettimistä, oikeesti miettimistä.
Ehkä annan vain elämän kuljettaa, mennä fiilispohjalla ilman turhia mietteitä, joskus voisi olla hyvä olla turhia hätäilemättä.
Tätä kotia on tehty sydämellä, täällä on eletty niin ilon kuin surun hetkiä.
Vaikka tämä ei mikään sisustuslehtikoti olekkaan on tämä silti meidän koti.
Meidän rakas koti.
Onko teissä lukijoissa ketään muuta, joka ymmärtäisi?
Välillä tuntuu, etten itsekkään ymmärrä miksi tätä edes pohdin :D
Uskon ymmärtäväni, vaikken ihan samassa tilanteessa olekaan ollut, paitsi siinä mielessä, että koti ei ole täydellinen unelmien talo, mutta yhtä kaikki täällä ollessa (yli 10 vuotta) lapset ovat kasvaneet teini-ikään, ja kyllä heille on tärkeää se että koti on pysynyt samana tämän ajan. Jos ja kun pystytte ilman lainaakin laittamaan nykyistä kotianne toiveitanne vastaavaksi pikkuhiljaa, keittiön kaapin repsottava reunus ei vaikuta asialta, jonka vuoksi tarvitsee uuteen kotiin siirtyä. Kodinhoitohuoneenkin puutteille ehkä pystyy jotain tekemään, vaikkei neliöitä lisää saakaan? Sinänsä talohankkeen järkevyyden pohtiminen ei ole yhtään tyhmää, päinvastoin: kyseessä on monella tapaa sen verran iso ja resursseja vaativa projekti, että kannattaa kyllä miettiä, haluaako/tarvitseeko sitä todella. Onnea pohdintoihin!
VastaaPoistaKiitos! Onnea, järkeä ja pitkää pinnaa näihin pohdintoihin kyllä tarvitsee. Ehkä joudumme vielä tekemään plus-miinus listan ihan paperille. Mukava, että jaksoit vastata.
PoistaTiedän tunteen <3 samoja mietteitä :)
VastaaPoistaPiia Lämsä
<3
PoistaTähän oli ihan pakkoa tarttua. Olin tilanteessasi n. 15 vuotta sitten, tosin ilman lapsia. Tunnistan sinut ja miehesi yhtä turvallisuuden hakuisiksi kuin minä ja miehenikin olemme. Minullakin (vai meilläkin?) oli suuret haaveet, iso talo ja toimiva keittiö ja kodinhoitohuone :) Tontti hankittiin paikalliselta "hienostokujalta" ja oma asunto myytiin. Sitten se iski, todellisuus. Olenko todella onnellisempi siinä isossa kauniissa talossa, jota joudumme kaikki vapaa-ajat rakentamaan terveyden kustannuksellakin ja maksamaan pitkään? Vasta tosi paikan edessä tajusin, etten halua sitä. Muutimme pieneen asuntoon, jossa olemme edelleen, tosin vähän isompi olisi tarpeen, mutta olemme onnellisia :) Nyt vuoden vaihteessa työttömäksi lähes "idioottivarmasta" työpaikasta jäävänä ajattelen usein, että onneksi ei ole sitä isoa taloa tässä ylläpidettävänä.
VastaaPoistaSeuraan läheltä nuorien perheiden elämää ns. unelmatalossa. Onko onnea olla päivät töissä ja vapaa-ajat rakennuksella, kun lapset ovat siinä iässä, jota ei saa koskaan takaisin? Onko onnea laittaa itsensä taloudellisesti tiukoille ja pelätä, että tuleekin yhtäkkiä jotain mullistavaa (sairaus, työttömyys jne.). Onhan noita lainaturvia yms., mutta jos joudut esim. jostain syystä vaikka itse irtisanoutumaan työpaikastasi, niin lainaturva ei korvaa. Ja vaikka taloa olisi suunniteltu kuinka kauan, niin en ole koskaan tavannut perhettä, joka sitten asuessaan siinä ei olisi halunnutkin tehdä muutoksia. 3. talo se vasta ehkä on "täydellinen". Miksi ei haluaisi päästää itseään, puolisoaan ja lapsiaan helpommalla ja rempata nykyistä pikku hiljaa ja nauttia lasten ainutkertaisesti elämästä tässä ja nyt eikä sittenkun, kun on myöhäistä. Ei lapset tarvitse hienoa kotia, he tarvitsevat rakastavan kodin. Miksi aina pitää sijoittaa materiaan eikä elämyksiin ja turvalliseen, huolettomampaan elämään? Miksi olla rahan orja?
Ja tila. Tarvitaanko sitä sitten niin hirveästi? Kekseliäillä ideoilla saa paljon aikaiseksi. Teilläkin on niin kaunis koti ja sinulla ideoita riittää, joten on todella järkevää miettiä tarkasti mihin ryhtyy. Ei ole häpeä tunnustaa, että on järkevä. Ja hei, pieni on kaunista ja tunnelmallista, saa olla rakkaiden lähellä :)
t. Aurinkoinen
Kyllä, turvallisuudenhakuinen on varmasti oikea sana kuvailemaan meitä. Mahdollisimman riskitöntä elämää tahtoisimme viettää. Velkavankeus olisi kamalaa, saatikka, että sen unelmiensa talon joutuisi myymään työttömyyden takia. Enkä myöskään haluaisi elää joka penniä laskien, riittääkö raha lainanmaksuun. Toisaalta se on ollut meidän haave, yhteinen pitkä haave. Rakkaudella suunniteltu. Todella haasteellinen osio tuo toimivuuden suunnittelu. Kuinka paljon on tarpeeksi, mitä tarvitaan mitä ei. Missä säästetään, missä ei missään tapauksessa. Itse ajattelen samoin kuin sinä. Lapsille on sama onko talossa 200 vai 50 neliötä, ainut mistä he välittävät on läheisyys, rakkaus ja turva. Kiitos kommentistasi, monia hienoja ajattelemisen arvoisia asioita. Arvostan, että jaksois vastata tähän. Kiitos!
PoistaTodellakin ymmärrän mistä puhut! Mehän rakennettiin taloon laajennus juuri siitä syystä, että tarvitsimme lisää tilaa mutta emme halunneet luopua kodistamme tai mahtavasta naapurustosta, jossa osa on jo ihan parhaita ystäviämme. Toki vieläkin jossain taustalla elää haave siitä ihan täydellisestä unelmatalosta, mutta sitä ei ole ennenkuin voitetaan lotossa :) Ja nyt kun olemme laajentaneet talon sopivan kokoiseksi, rempanneet huoneita ja seuraavaksi aiomme fiksailla keittiötä, alkaa talo olla omalla tavallaan jo se unelmien talo. JA ympärillä on lisäksi kaikki ne muistot! Ja asumme KODISSA.
VastaaPoistaMukava kuulla Jaana, että joku ymmärtää millaisten tuntemuksien kanssa painiskelen. On vaikeeta asettaa puntariin unelmia ja tulevaisuutta. Saa nähdä mihin päätöseen päädymme, ehkä parin vuoden päästä asumme omassa rakkaudella tehdyssä uudessa talossa :) Teitte varmasti oikean ja hyvän valinnan! Kiitos kommentistasi.
PoistaVaikka taloa parhaillaan rakennammekin niin en koe, että olemme repineet lapsemme kodista, jossa ovat tähän asti suurimman osan elämästään viettäneet :) 4 vuotta mekin asiaa mietimme ja järkeilimme...tähän sitten päädyttiin. Jossitella ei enää kannata, mutta toivotaan, että tämä päätös oli meille se oikea.
VastaaPoistavarmasti olette ratkaisunne miettineet ja se on teille paras ratkaisu. Täällä vasta käydään sitä lopullista mietintävaihetta läpi. Mitä teidän lapset asiasta tuumaavat? Onneksi on vielä hetki aikaa miettiä ja suunnitella. Joskus voisi tietenkin ola vähän spontaanimpi ja olla turhia stressaamatta.
Poista:)
Uusi talo ei lisää onnea, uudet ratkaisut helpottavat korkeintaan joiltain osin elämää, ehkä. Ratkaisu on lopulta täysin teidän. Voimia päätöksen tekoon ♥
VastaaPoistaKiitos <3
PoistaLapset ovat siellä kotonaan, missä vanhemmillakin on just hyvä olla. Täällä ollaan vaan kerran - kandee tehä niinku itestä hyvältä tuntuu! :)
VastaaPoista:)
PoistaIsoja ajatuksia ja suuria mietteitä. Sellaisia, joita ei ole itse edes tullut kovasti ajatelleeksi. Tai joskus miettinyt, että mitä jos jostain syystä pitäisi muuttaa tästä talosta, kodista, johon poika syntyi ja jossa niin paljon on koettu. Se olisi pieni kuolema. Mutta mä tiesinkin heti taloon astuessani tulevani kotiin. Vaikka siis ei tätä itse rakennettukaan. Jännä tunne. Tsemppiä mietintöihin.
VastaaPoistaSe on varmasti huikea tunne. onnellinen olet, ettei tarvitse miettiä, pohtia asetella asioita puntariin. Ennen olin aivan varma, rakennetaan ehdottomasti. en osaa sanoa, mikä nyt laittaa kuitenkin miettimään...
PoistaInnoissaan ovat uudesta talosta, jahka se valmistuu...kiirettä ei olla pidetty mm. sen takia ettei menisi älyttömäksi ressiksi. Tämä väliaikaisen asumuksen sijainti vaan hiukan jo tympäsee, lapsilla suht pitkä ja pimiä tuo matka bussipysäkille, mutta onneksi joululoma nyt alkoi. Iso asia oli päätös tehdä, mutta joskus se on ehkä pikku riskikin jopa otettava, että saa pitkään haaveilemansa. Entisen talon laajennukset sun muutkin
VastaaPoistavaihtoehdot mietittiin.
Totta, joskus on peltattava riskillä. Nyt on vaan liian isot panokset riskillä menoon. Nepeltä kyseltiin asiaa, niin itkun kanssa tuumi, ettei halua koskaan tästä muuttaa. Ei kuulema vaikka sasi ison, hienon oman huoneen. Onneksi on aikaa, katotaan miten vuoden päästä? :)
PoistaViisasta pohdintaa! Eivät ne neliöt aina onnea tuo.
VastaaPoistaSiihen en usko minäkään.
PoistaTosi hyvää pohdintaa ja noin isoa asiaa kannattaakin punnita ihan joka kulmalta. Itsestäni tuntuu pahalta, että olen joutunut tyttären repimään lapsuudenkodista ja olosuhteiden pakosta olemme elelleet väliaikaisasunnoissa jo pian vuoden. No, meillä koittaa helpotus kuukauden päästä, kun vihdoin pääsemme omaan uuteen kotiin. Uskon, että lapset sopeutuvat, kun on pakko, mutta toki toivoisin, ettei omani olisi joutunut sopeutumaan ihan näin paljoon pienessä ajassa. Kovasti tsemppiä pohdintoihin! <3
VastaaPoistaHyviä mietteitä Jenna.. Itse muistan lapsuudessani muuttaneen jonkun kerran, juuri nimen omaan rakentamisen takia... Kuitenkaan en koe, että se olisi tehnyt mitään jälkiä tai sopeutuminen olisi ollut hankalas. Pienellä paikkakunnalla kun asuimme, eivät ystävät juuri muuttuneet, välimatkat vain vaihtuivatt.. Ja kun sama fiilis, rakkaus ja tunnelma siirtyi seuraavaan taloon, tuli siitäkin nopeaa koti.
VastaaPoistaMutta siinä määrin tuntuu tutulta, että olemme mieheni kanssa miettineet rakentamista (tosin kaksin) ja kyllähän se mietyttää. Onko vAlmis sitoutumaan tietylle paikkakunnalle, pysyvätkö työt, no entä jos mieli muuttuu, ei itse enää tykkää työstä, sairaudet.. Just kaikki nuo! Kyllä se laittaa miettimään kerran jos toisenkin :) mutta sanoisin, että vielä me joskus rakennetaan :)
Tsemppiä Jenna teille mietintöihin
Meillä oli juuri samaa pyörittelyä! Ajatukset velloivat tosi paljon.. Ja nyt olen todella onnellinen, että emme ruvenneet rakentamaan. Eniten painoi se, että se olisi ollut meille liian pitkä projekti, pari vuotta lasten lapsuudesta. Nyt remppasimme kaksi kuukautta ostamaamme taloa, ja olemme joka päivä niiiiin tyytyväisiä uuteen kotiimme! Uuden rakentaminen ja budjetin paisuminen hirvittivät, nyt meillä on kohtuullinen laina ja se jos mikä luo mielenrauhaa. Samoin aikaa jää taas elämiselle.. Emme yhtään tykkää keskeneräisyydestä, ja ajatus siitä, että ainakin vuosi olisi mennyt ensin suunnitellessa, sitten rakentaessa, tuntui koko ajan ahdistavammalta.. Onneksi löysimme ihanan paikan, josta remppaamalla saimme ihanan kodin! Kodinhoitohuonetta ei ole, eikä ekstramakkaria, jos joskus tulisi kolmas lapsi, mutta näillä mennään ja olen tosi onnellinen tästä ratkaisusta!
VastaaPoista